Autonomia muotoutuu

1800-luvun alussa Ranskan keisari Napoleon oli voittoisilla sodillaan ja taitavalla liittopolitiikallaan saanut lähes koko Euroopan valtapiiriinsä. Ne maat, joita Napoleon ei ollut valloittanut, olivat katsoneet parhaimmaksi liittoutua hänen kanssaan. Ainoa poikkeus oli Iso-Britannia, joka kieltäytyi tunnustamasta Ranskan johtavaa asemaa. Aluksi Napoleon suunnitteli valloittavansa myös Iso-Britannian, mutta käytettävissä olevalla tekniikalla maihinnousu Iso-Britanniaan olisi ollut mahdotonta. Napoleon suunnitteli jopa tunnelin kaivamista kanaalin ali hyökkäysjoukkojen viemiseksi, mutta joutui luopumaan tästäkin hankkeesta sen teknisen mahdottomuuden vuoksi. Maihinnousuaikeet esti tehokkaasti myös Iso-Britannian laivasto, joka voitti Ranskan laivaston Gibraltarin salmessa Trafalgarin meritaistelussa vuonna 1805.

Koska Iso-Britannia ei ollut voitettavissa perinteisellä sodankäynnillä, Napoleon päätti kukistaa vastustajansa eristämällä sen mannermaasulkemuksella. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kaikki kaupankäynti Iso-Britannian kanssa kiellettiin. Koska koko manner-Eurooppa oli Napoleonin vallassa tai liittolaisena, saarto toteutuisi myös varsin tehokkaasti.

Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf ei kuitenkaan suostunut mannermaasulkemukseen. Hän tunsi voimakasta henkilökohtaista vastenmielisyyttä Napoleonia kohtaan, joka oli noussut valtaan vallankumouksen ansiosta. Vallankumoukselliset olivat teloittaneet Ranskan kuninkaan ja vallankumouksellisten aatteiden kannattaja oli myös aikanaan murhannut Kustaa IV Adolfin isän Kustaa III:n. Lisäksi Iso-Britannia oli Ruotsin merkittävin kauppakumppani, joten vientikielto olisi tuhoisa Ruotsin taloudelle. Kuningas myös pelkäsi Iso-Britannian mahdollisia vastareaktioita: Iso-Britannian laivasto oli vuonna 1801 pommittanut Kööpenhaminaa.

Napoleon yritti taivutella Ruotsia suostumaan mannermaasulkemukseen, mutta kun kuningas pysyi taipumattomana, Napoleon kääntyi Venäjän keisari Aleksanteri I:n puoleen. Keisarit tapasivat vuonna 1807 nykyisin Venäjälle kuuluvassa Tilsitissä. Venäjä ja Ranska olivat juuri taistelleet sodan, jossa Ranska oli kukistanut Venäjän armeijan. Tuolloin keisarien valtapiirien raja kulki Tilsitissä keskellä jokea, ja osoittaakseen tasavertaisuuttaan keisarit tapasivat keskelle jokea uitetulla lautalla, jolloin kumpikin saattoi katsoa olevansa omalla puolellaan. Tilsitin sopimuksessa keisarit sopivat, että Aleksanteri sai tehtäväkseen taivuttaa Ruotsi mukaan mannermaasulkemuksen; elleivät muut keinot toimisi, tarvittaessa vaikka sodan avulla. Kun Ruotsin kuningas ei suostunut sen paremmin Venäjän keisarin taivutteluyrityksiin, tälle jäi vain yksi vaihtoehto: hyökätä Ruotsiin.

Ruotsi päättikin vetää armeijansa Pohjanmaalle odottamaan Ruotsista kelirikkoajan jälkeen tuotavia apujoukkoja. Etelä-Suomen suuret Sveaborgin ja Svartholman linnakkeet pidättelisivät sillä välin venäläisjoukkoja.

Venäläisten eteneminen oli kuitenkin arveltua nopeampaa, ja Ruotsin armeija joutui perääntymään lähes paniikkitunnelmissa. Esimerkiksi Kuopiossa olleet joukot perääntyivät 400 km matkan Ouluun kahdessa viikossa, mikä oli pääasiassa jalan hyytävässä pakkasessa liikkuneille sotilaille ankara ponnistus.

Ruotsin sotasuunnitelmat eivät kuitenkaan onnistuneet suunnitellulla tavalla. Pohjanmaalle perääntynyt armeija ei ollut kärsinyt suuria tappioita taisteluissa, mutta lavantauti ja punatauti kaatoivat tuhansia sotilaita. Lisäksi koko puolustuksen lukkona toiminut Sveaborg antautui käytännössä ilman taisteluja toukokuun alussa.

Kesällä ruotsalaiset tekivät vastaiskun Pohjanmaalla ja Savossa voittaen joitakin taisteluja. Venäjän armeija sai kuitenkin koko ajan täydennyksiä toisin kuin Ruotsin armeija ja ruotsalaiset joutuivat syksyn tullen taas perääntymään pohjoista kohti. Talvi oli ruotsalaisille vaikea: pääarmeija oli perääntynyt Pohjois-Ruotsiin. Venäläiset hyökkäsivät yllättäen ankaran talven jäädyttämän Pohjanlahden yli ja pääarmeijaa uhkasi saarroksiin jääminen. Samaan aikaan venäläisjoukot valtasivat Ahvenanmaan ja tiedustelupartiot hyökkäsivät jään yli jo Ruotsin puolelle. Kun ranskalais-tanskalaiset joukot vielä hyökkäsivät Etelä-Ruotsissa, näytti siltä että koko Ruotsin valtion olemassaolo oli uhattuna.

Tässä tilanteessa ruotsalaisupseerit tekivät vallankaappauksen. Kustaa IV Adolf syrjäytettiin ja hänen tilalleen nousi hänen setänsä Kaarle XIII, joka ensi töinään käynnisti rauhanneuvottelut.

Syvennä tietojasi: Miksi Ruotsi hävisi?

Ruotsin armeijan vielä käydessä epätoivoista taistelua venäläisiä vastaan Pohjois-Ruotsissa, Venäjän keisari Aleksanteri I kutsui Porvooseen kokouksen, jossa hän kertoisi Suomen tulevaisuudesta. Jo sodan aikana keisari oli ilmoittanut, että ”Suomi liitettäisiin ikuisesti Venäjään.” Tämä ilmoitus oli herättänyt suomalaisissa useita pelkoja: koska keisari oli Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, pelättiin hänen edellyttävän kaikkien suomalaisten kääntyvän ortodoksiseen uskoon. Pidettiin täysin selvänä, että totuttu ruotsalainen hallintojärjestelmä muuttuisi venäläiseksi ja jatkossa virkamiesten kanssa olisi asioitava venäjäksi.

Ehkä eniten pelkoja herätti kuitenkin Venäjällä käytössä ollut maaorjuusjärjestelmä. Tässä järjestelmässä talonpojat oli sidottu jonkin aatelisen alaisuuteen niin, että aatelisella oli täysi tuomio- ja rankaisuvalta eikä talonpojalla ollut edes muuttovapautta. Esimerkiksi Virossa järjestelmä oli näkynyt aatelisten mielivaltana talonpoikia kohtaan.

Hälventääkseen näitä pelkoja keisari määräsi, että Porvoon kokouksen järjestelyissä oli jäljiteltävä mahdollisimman tarkasti Ruotsin valtiopäiviä, jotta suomalaiset kokisivat kokouksen mahdollisimman lailliseksi ja vain jonkinlaiseksi jatkumoksi vanhasta. Suomessa tapahtumaa on kutsuttu perinteisesti Porvoon valtiopäiviksi, jolloin on haluttu korostaa Suomen valtiollista asemaa. Historiallisesti tarkempi käsite on kuitenkin maapäivät, koska Suomi ei muodostanut valtiota tässä vaiheessa.

Kokoukseen kutsuttiin koolle perinteitä noudattaen neljä säätyä: aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Sotatilan sekoittamassa maassa kaikkia haluttuja ei kuitenkaan tavoitettu tai he eivät voineet saapua.

Porvoon tuomiokirkossa keisari piti säädyille kuuluisan puheensa, jossa hän julisti Suomen saavan autonomisen aseman Venäjän yhteydessä. Suomi sai säilyttää Ruotsin vallan aikaiset lait ja valtiopäiväjärjestyksen, ruotsi säilyi edelleen hallinnon kielenä, luterilaisuus valtauskontona eikä maaorjuus levinnyt Suomeen, koska vanhat Ruotsin lait eivät sitä tunteneet. Vastaavasti kaikilta täysi-ikäisiltä miehiltä vaadittiin uskollisuudenvala keisarille. Suomi sai siis päättää sisäisistä asioistaan Venäjän huolehtiessa Suomen puolustamisesta ja suhteista muihin maihin.

Keisarin lupaus Suomen autonomiasta vaikutti suomalaisista varsin edulliselta. Perinteisesti historiankirjoituksessa on selitetty Suomen saaneen autonomian sen vuoksi, että Aleksanteri I oli henkilökohtaisesti kiinnostunut valistusaatteista, jotka korostivat hallitsijan vastuuta kansalaisistaan. Tämä pitää varmasti paikkansa, mutta lisäksi autonomian myöntämistä puolsivat käytännöllisemmät syyt.

Venäjää vastaan Suomessa taistellut Ruotsin armeija oli koostunut pääosin suomalaisista ruotusotilaista, jotka sotatoimien lakattua olivat palanneet koteihinsa. Mikäli suomalaisia olisi ryhdytty väkivalloin pakottamaan maaorjuuteen, suomalaisilla olisi siis ollut valmiina koulutettu ja sotakokemusta saanut armeijallinen miehiä nousemaan vastarintaan. Venäjä soti samoihin aikoihin Turkkia vastaan, ja Aleksanteri tiesi myös välien Napoleonin kanssa kiristyvän nopeasti. Hänellä ei ollut mitään halua luoda Suomeen levottomuuspesäkettä, jonka hallitseminen vaatisi runsaasti sotilaita, joita pian tultaisiin tarvitsemaan Ranskaa vastaan. Suomalaiset oli siis saatava rauhoitettua nopeasti.

Suomessa käytössä ollut ruotsalainen hallinto oli lisäksi hallitsijan kannalta edullinen: Ruotsin kuningas Kustaa III oli 1700-luvulla uudistanut lakeja niin, että monissa asioissa lopullinen päätösvalta oli hallitsijalla. Lisäksi ruotsalainen hallinto toimi huomattavasti venäläistä hallintoa tehokkaammin. Keisari oli jo pitkään ajatellut uudistavansa venäläistä hallintoa. Näin ollen hänellä ei ollut mitään tarvetta purkaa Suomesta toimivaa hallintoa.

Halu rauhoittaa nopeasti Suomen tilanne näkyi myös monissa muissa keisarin toimissa. Syyskuussa 1809 Venäjä solmi Ruotsin kanssa Haminassa rauhansopimuksen, jossa ensimmäistä kertaa vedettiin Suomelle länsiraja. Venäjällä oli niin kiire saada sopimus aikaiseksi, että se luopui vaatimasta Ruotsin Lappia, vaikka miehittikin siellä useita alueita. Sopimuksessa annettiin suomalaisille oikeus halutessaan muuttaa Ruotsin puolelle ja kaupankäynti Ruotsiin sai jatkua niin kuin se oli jatkunut aikaisemminkin.

Vuonna 1812 Aleksanteri tapasi Ruotsin kruununprinssi Kaarle Juhanan Turussa ja he solmivat liittosopimuksen. Kaarle Juhana lupasi olla tavoittelematta enää Suomea takaisin ja Venäjä lupasi Ruotsille tuen Norjan saamiseksi korvauksena Suomen menetyksestä.

Valtiopäivät päättyivät kesällä 1809. Koska ei ollut tarkoituksenmukaista pitää valtiopäiviä jatkuvasti koolla, keisari ilmoitti muuna aikana Suomen hallitsemisesta vastaavan senaatin, johon keisari nimitti senaattorit säätyjen edustajista. Senaatin puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri, joka oli samalla kaikkien maassa olevien venäläisjoukkojen komentaja. Kenraalikuvernööri oli keisarin luottohenkilö Suomessa ja käytännössä hän oli lähes poikkeuksetta kokenut Venäjän armeijan upseeri. Suomalaisten ylin edustaja Pietarissa oli ministerivaltiosihteeri. Keisari pyrki kaikin tavoin osoittamaan haluavansa pitää Suomen pitkäaikaisesti. Vuonna 1812 keisari liitti Suomeen 1700-luvun sodissa Ruotsilta valloitetut Karjalan alueet eli ns. Vanhan Suomen alueen. Tämä alue oli aiemmin ollut täysin Venäjään liitetty alue, mutta muutettiin nyt osaksi Suomen suuriruhtinaskuntaa eli alueelle palautettiin vanhat Ruotsin lait.

Samana vuonna keisari päätti siirtää pääkaupungin Turusta Helsinkiin. Helsinki oli lähempänä Pietaria, sen edustalla oli ajanmukainen linnoitus, ja koska Helsinki oli pikkukaupunki, sinne voitiin Turkua helpommin rakentaa keisarikunnan arvon mukainen keskusta joutumatta purkamaan paljon vanhoja rakennuksia. Turku oli vuosisatoja symboloinut yhteyttä länteen ja Ruotsiin. Luomalla uusi Venäjään kuuluvan Suomen pääkaupunki haluttiin osoittaa suomalaisille ajan muuttuneen. Helsingin keskustan sai suunniteltavakseen Pietarin keskustan tyyliin nuori saksalainen arkkitehti Carl Ludvig Engel.

Vuonna 1819 keisari teki usean viikon kiertomatkan Suomessa. Matkallaan hän halusi toisaalta jäljitellä Ruotsin kuninkaiden valtaannousun jälkeen tekemiä perinteisiä kiertomatkoja valtakunnassaan. Toisaalta tällä kiertomatkallaan keisari teki taitavaa imagokampanjaa: ottamalla suoraan kontaktin kansalaisiin varmistettiin näiden uskollisuus. Kohtaamiset keisarin kanssa olivat monille niin vaikuttava kokemus, että niihin liittyneet paikat ja muistoesineet ovat säilyneet meidän päiviimme saakka.

Vallanvaihto näytti kaikin puolin edulliselta: kun hallinnon kielenä säilyi edelleen ruotsi, oma aateli oli vahvoilla uusiin virkoihin keskushallintoa luotaessa. Keisari lupasi myös säilyttää Ruotsin armeijassa palvelleiden upseerien eläke-edut. Uskonnon säilyttäminen piti papiston tyytyväisenä, kauppayhteyksien jatkuminen Ruotsiin ja suurkaupunki Pietarin markkinoiden tullessa nyt suomalaisten ulottuville myös porvaristo oli tyytyväinen.

Talonpoikien tyytyväisyys varmistettiin kun keisari lupasi korvata sodan aiheuttamia tuhoja ja lakkautti samalla talonpoikia taloudellisesti rasittaneen ruotuarmeijan.

Uudistusten keskellä on kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki uudistukset olivat keisarista riippuvaisia. Valtiopäivät kokoontuivat vain silloin, kun keisari kutsui ne koolle. Keisarilla oli myös mahdollisuus ohittaa halutessaan valtiopäivien päätöksenteko, ja hän saattoi varsin vapaasti päättää keitä henkilöitä hän nimitti tärkeisiin virkoihin.